Luominen artikkeliarkisto

Shaun Doyle

Creation-lehden [jonka suomenkielinen käännöslehti Luominen-lehti on] lukijat saattavat muistaa tarinan Ota Bengasta – pygmistä, joka vietiin kodistaan Afrikasta vuonna 1904 ja esiteltiin esimerkkinä kehitysopillisesti ”alkukantaisesta” rodusta yhdysvaltalaisessa eläintarhassa.¹ Hänen tarinansa ei ollut ainoa laatuaan: kutakuinkin vuosien 1870–1940 välillä ”liikkuvat, ei-eurooppalaisia alkuperäisasukkaita esittelevät näyttelyt olivat toistuva näky eläintieteellisissä puutarhoissa, joissa niiden vetovoima jätti varjoonsa tavallisemmat eläinnäyttelyt”.²

Abraham Ulrikab oli inuiitti (aikaisemmin käytetty nimitystä ”eskimo”), jonka Labradorin (Kanadassa) Hebronissa työskentelevät moravialaiset lähetyssaarnaajat lukivat käännynnäisiinsä. Hän ja useat hänen inuiittitoverinsa olivat yksiä monista niin kutsutuista ”alkukantaisista” ihmisistä, joita esiteltiin tuohon aikaan eläintarhoissa ympäri Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa esimerkkeinä ”kehitysopillisen edistyksen” alemmista tasoista.³

Abrahamin kohtalokas Atlantin-matka

Norjalainen Adrian Jacobsen, toisista kulttuureista peräisin olevien ihmisten ja esineiden kauppias, oli ansainnut omaisuuden vuonna 1877 esittelemällä Grönlannin inuiitteja ympäri Eurooppaa ja palauttanut heidät onnistuneen kiertueen jälkeen turvallisesti kotiin. Myöhemmin Tanskan hallitus kuitenkin kielsi häntä käyttämästä Grönlannin inuiitteja enää sellaisiin tarkoituksiin. Siksi Jacobsen käänsi katseensa Labradoriin, Pohjois-Amerikan mantereelle.

Hebronissa olevat lähetyssaarnaajat vastustivat kuitenkin päättäväisesti Jacobsenin ajatusta inuiittiseurakuntalaistensa poisviemisestä. Niinpä hän palkkasi Abraham Ulrikabin tulkiksi ja purjehti läheiseen inuiittisiirtokuntaan, joka oli kieltäytynyt kääntymästä kristinuskoon. Abrahamin avulla Jacobsenin onnistui houkutella mukaansa Terrianiakit, nuoren pariskunnan, jolla oli teini-ikäinen tytär. Täydennykseksi hän pyysi mukaansa vielä Abrahamin perheineen.

Abraham tiesi lähetyssaarnaajien vastustaneen ajatusta. Eräs syy oli, että he uskoivat olevan moraalitonta pitää ihmisiä näytteillä eläintarhan eläinten tavoin.⁴ Mutta 35-vuotias Abraham oli utelias ja seikkailunhaluinen. Lisäksi hän oli lähetysasemalle 10 puntaa velkaa ja hän näki matkan keinona maksaa se takaisin.

Niinpä elokuussa 1880 Abraham, hänen 24-vuotias vaimonsa Ulrike, heidän kaksi pientä lastaan, hänen veljenpoikansa Tobias ja Terrianiakin perhe aloittivat purjehduksen kohti Saksaa. Abraham, joka oli kuvauksen mukaan ”oppinut ja rehellinen… arvostettu kirjoitus- ja piirtämistaitojensa ja työetiikkansa johdosta”, ryhtyi kirjoittamaan päiväkirjaa täynnä ”voimaa ja surua”. Matka tuotti hänelle pian huolta ja pettymyksen, ”raivostuneen Jacobsenin” piestyä hänen veljenpoikansa Tobiaksen raipalla ”tottelemattomuuden” vuoksi.⁴

Tästä huolimatta inuiitit olivat innoissaan Eurooppaan saavuttaessa.

Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun he sairastuivat ja potivat koti-ikävää sekä matkaväsymystä, joka johtui erityisesti eläintarhojen yleisöstä. Pian kuitenkin selvisi, että vastoin lupauksia ”tieteellisestä tarkoituksesta” todellinen tarkoitus olikin esitellä heitä yleisölle maksua vastaan. ”Heitä esiteltiin julkisissa eläintarhoissa lähes eläinten tavoin.”⁴ Pian heidän ensiesiintymisensä jälkeen Berliinin eläintarhassa eräs paikallislehdistä kuvasi toimintaa pääkirjoituksessaan ”ehdottomasti vastenmieliseksi”.⁴

Rokotukset epäonnistuvat

Valitettavasti, monesta eri syystä johtuen, Jacobsen ei ollut saanut rokotettua kahdeksaa inuiittia isorokkoa vastaan. Terrianiakin perheen teini-ikäisen tyttären ja hänen äitinsä menehdyttyä kuolettavaan tautiin joulukuun puolessa välissä vuonna 1880 hänen yrityksenä rokottaa heitä silloin olivat jo liian myöhässä. Noin neljä viikkoa myöhemmin he olivat kaikki kuolleet isorokkoon, viimeisenä kuoli Abrahamin 24-vuotias vaimo Ulrike.

Jos Abraham Ulrikab ei olisi pitänyt päiväkirjaa näkemästään ja kokemastaan, meillä ei todennäköisesti olisi mitään tietoa tästä huono-onnisesta seikkailusta.³ Hän oli perheineen hartaita kristittyjä, mikä näkyy merkittävästi hänen kirjoituksissaan. Koska hän oli älykäs mies, moravialaiset lähetyssaarnaajat olivat opettaneet hänet lukemaan ja kirjoittamaan. Lisäksi hän oli myös Hebronin seurakunnan viulisti. Paitsi että hän kirjoitti sujuvasti äidinkieleltään inuktitutia (hänen päiväkirjansa oli kirjoitettu tällä kielellä, ja myöhemmin eräs lähetyssaarnaaja käänsi sen), hän puhui myös jonkin verran saksaa ja englantia.

Abraham Ulrikabin muistiinpanot

Ihmisjoukkojen suuruus oli Abrahamin muistelmissa toistuva teema. He vaikuttivat todella alentuvilta ollen hämmästyneitä siitä, että tämä ”alkukantainen” mies pystyi kirjoittamaan edes oman nimensä. Samat yleisöt osoittivat usein kuitenkin niskoittelevaa käytöstä, joka häpäisi tätä niin kutsuttua ”alkukantaista” henkilöä.

”... Jumalan tahto toteutukoon. Minä olen köyhä mies, tomua minä olen.”

Hänen päiväkirjassaan erottuu erityisesti yksi tapahtuma. Yleisö oli alkanut käyttäytyä hallitsemattomasti: ”… joka paikka oli täynnä ihmisiä ja oli mahdotonta enää liikkua. Molemmat isännistämme, Schoepf ja Jacobsen, huusivat kantavilla äänillään ja muutamat korkea-arvoisemmista sotilaista lähtivät, mutta suurin osa heistä ei tuntunut kuulevan mitään. Koska kaksi isäntäämme ei onnistunut yrityksissään, he tulivat luokseni ja lähettivät minut ajamaan heidät ulos. Joten tein sen minkä pystyin. Otin ruoskani ja grönlantilaisen hyljeharppuunan ja tein itsestäni kamalan. Eräs herroista tuntui olevan itkeskelijä. Toiset kättelivät minua nopeasti, kun ajoin heidät ulos. Toiset hyppivät aitojen ylitse, koska heitä oli niin paljon. _ _ Ulrike oli myös lukinnut talomme sisältä päin ja tukkinut sisäänkäynnin, jotta kukaan ei menisi sisään, ja ne jotka halusivat katsoa sisään ikkunasta, työnnettiin pois puunkappaleen avulla.” Hänet pakotettiin toimimaan tavalla, joka vahvisti yleistä kuvaa hänestä ja hänen kansastaan ”sivistymättöminä raakalaisina”. Näin siitä huolimatta, että eurooppalainen yleisö oli se, joka käyttäytyi eläinten tavoin, jos kuka.

Uskon säilyttäminen

Vasemmalta oikealle: Ulrike, Tobias, Maria (vauva), Abraham ja Sara

Kun ensimmäiset hänen pienestä ryhmästään alkoivat kuolla isorokkoon, Abraham tajusi kuolevansa todennäköisesti itsekin. Tähän mennessä Eurooppaan jo tuskastuneena hän kirjoitti:

”En kaipaa maallista omaisuutta, vaan sitä kaipaan, että saisin nähdä kaukana olevat sukulaiseni jälleen, kertoakseni heille Jumalan nimestä niin kauan kuin elän.”

Hän luovutti tiensä kuitenkin Herralle huolimatta siitä, eläisikö hän tai kuolisi: ”Rakas opettajani Elsner, rukoile meidän puolestamme Herraa, että paha sairaus loppuisi, jos se on Hänen tahtonsa; mutta Jumalan tahto toteutukoon. Minä olen köyhä mies, tomua minä olen.”

Olosuhteet huomioon ottaen Abrahamin rohkeus ja usko olivat ihailtavia, huolimatta hänen sanojensa ilmeisestä surumielisyydestä. Hän säilytti uskonsa Herraan loppuun saakka, vaikka perhe hänen ympärillään menehtyi isorokkoon.

Abrahamin sanat tarjoavat vakavoittavan katsauksen evoluution vaikutuksista ihmisten välisiin suhteisiin. Häntä ja hänen inuiittitovereitaan, kuten niin monia muitakin ihmisryhmiä, kohdeltiin ”tieteen” nimissä ali-ihmisinä, kauppatavaroina, jotka asetettiin tuijotettaviksi taloudellisen hyödyn takia. Ironista tässä on se, että matkallaan tapaamista tuhansista ihmisistä Abraham Ulrikab oli ehkä kaikkein sivistynein.

SHAUN DOYLE
suoritti luonnontieteiden kandidaatin (ympäristötiede) tutkinnon kunniamaininnoin sekä graduate diploman [kandidaatin ja maisterin tutkinnon välissä] Queenslandin yliopistossa Brisbanessa, Australiassa.